Tämä on kolmiosaisen blogisarjan ensimmäinen osa, jossa tarkastelen tuoreimman tutkimukseni tuloksia työpaikkaostrakismiin liitetyistä tulkinnoista ja selityksistä.
Sarjan ensimmäinen osa käsittelee ostrakismin kohteeksi joutuneen näkemyksiä.
Kun kohtaamme haasteita tilanteissa tai asioissa, jotka ovat meille tärkeitä, alamme luontaisesti etsimään niihin selityksiä. Miksi näin tapahtui? Erityisesti ostrakismin kohdalla tämä kysymys on odotettavaa, sillä ostrakismi on ilmiö, missä ilman sanoja tai selityksiä jätetään yhteisön ulkopuolelle.
Ostrakismin kohteet syyllistivät tapahtuneesta itseään. He selittivät tapahtunutta useimmiten henkilökohtaisilla ominaisuuksilla ja puutteilla: olivat persoonaltaan vääränlaisia tai kenties niin taitamattomia työssään.
Usein nämä tulkinnat itsestä olivat jollain lailla ääripäitä: olen liian sitä tai liian tätä. Hiljaisempia työntekijöitä koettiin olevan helpompi sivuuttaa ja jättää huomiotta, mutta toisaalta myös vahvat tai suorapuheiset persoonallisuudet olivat yhtä kaikki alttiita ostrakismin kohteita. Persoonallisuuden piirteiden lisäksi myös henkilökohtaiset (arvo)valinnat ja sosiaalinen käyttäytyminen nousivat esiin. Esimerkiksi se, ettei ollut sosiaalisessa mediassa, ei tupakoinut tai oli esimerkiksi vakaumukseltaan erilainen, koettiin syyksi yhteisön ulkopuolelle joutumiseen. Näin ollen kohteiden selitykset viittaavat siihen, että ne muodostuivat tekijöistä, jotka poikkesivat työyhteisön odotuksista niin luonteen, henkilökohtaisten valintojen kuin ominaisuuksien suhteen.
Ostrakismin kohteeksi joutuneet tulkitsivat myös kilpailun ja kateuden vahvistavan ostrakismin esiintymistä varsinkin silloin, kun työntekijät kilpailivat pätevyydestä, statuksesta tai tunnustuksesta. Tämä viittaa siihen, että ostrakismin avulla pyrittiin ylläpitämään organisaatiohierarkioita ja määrittämään se, kuka kuuluu joukkoon ja kuka ei. Avoimen keskustelukulttuurin puute ja vaikeneminen toimi eräänlaisena kollektiivisena työyhteisöstä eristämisenä.
Näitä kollektiivisia ja toisia ulossulkevia tekoja näyttäytyi ryhmien (kuppikuntien) välillä ja epävirallisten ”pikkujohtajien” toimesta. Syntyi pieniä viestiryhmiä, joihin ei kaikkia pyydetty mukaan. Sovittiin tapaamisia vapaa-ajalle, mutta tietyt henkilöt jätettiin kutsumatta. Tällaisten käytäntöjen tulkittiin viestivän siitä, ketkä kuuluvat työyhteisön ”inside”-ryhmään, ja ketkä ovat ulkopuolisia.
Erilaiset viestiryhmät, niissä tapahtuvat yksityiset keskustelut ja sosiaalinen media loivat rinnakkaisia tiloja, jotka vahvistivat tietyn joukon sisäisiä siteitä samalla kun joku tai jotkut jäivät entistä enemmän yhteisön ulkopuolelle.
Tällaisen toiminnan juurtuminen työyhteisöön koettiin olevan arkipäivää, joka normalisoi ostrakismin läsnäolon osana organisaatiokulttuuria. Työyhteisö sieti tällaista käyttäytymistä: vaikenemista, puhumattomuutta ja välttelyä niiden haitallisista seurauksista huolimatta. Eräs työntekijä kertoi yhden työntekijän toimivan lähijohtajan eräänlaisena neuvonantajana päätöksiä tehdessä. Tällaiset käytännöt vain vahvistivat käsityöstä epätasa-arvoisesta kohtelusta ja osoittivat, miten toisia huomiotta jättävät käytänteet olivat osa jokapäiväistä toimintaa.
Erityisen kiinnostavaa oli se, että osa ostrakismin kohteeksi joutuneista ymmärsivät, miksi hänet on jätetty huomiotta. Kollega ei tehnyt sitä vihamielisyyttään, vaan suojellakseen itseään. Esimerkiksi eräs työntekijä ajatteli kollegansa välttelevän häntä siksi, ettei myös hän joutuisi ”johtajan mustalle listalle”. Tässä näyttäytyy ostrakismin suhteisiin perustuva ja vastavuoroinen luonne: työntekijät saattavat ulossulkea jonkun tai jotkut, suojellakseen itseään.
Blogisarjan toinen osa ilmestyy ensi viikolla, jossa kerron millaisia tulkintoja ja selityksiä ostrakismia havainneilla työntekijöillä oli.
Koko tutkimusartikkelin voit lukea täältä: https://doi.org/10.16993/sjwop.392